Nuori nainen haikailee taiteilijaksi

Nappasin kevyeksi kesälukemistoksi Puuvillatehdas-romaanisarjallaan hurmanneen Ann-Christin Antellin uuden kirjan Valkea lilja (Gummerus 2025). Sepä oli nappi valinta! Historiallinen romaani vie lukijan ajassa runsaat sata vuotta taaksepäin, tarkalleen ottaen vuoteen 1911, jolloin naantalilaiseen Adelin perheeseen saapuu vierailulle ihana fammu eli Albertina-isoäiti, jolla on sukulaisilleen yllätys: yksi tyttäristä pääsee hänen mukanaan kesäksi Italiaan.

Takakansi tietää kertoa, että romaani aloittaa trilogian. Hyvä uutinen minulle, joka tykästyin tähän naantalilaisen kulttuurikodin eläväiseen joukkoon. Syitä siihen on parikin.

1. Ihastuttavaa nuoruuden unelmien kuvausta

Kolmiosaisen romaanisarjan ensimmäisessä osassa päähenkilöksi nousee 22-vuotias Lily Adel, joka on perinyt isänsä lahjakkuuden; he molemmat maalaavat. Amos-isän työ Turun taidemuseon intendenttinä ei kuitenkaan salli heittäytyä täysillä taiteilijan rooliin, mutta hän kannustaa Lilyä pitämään kiinni unelmastaan (kirjailijalle pointsit hyvän isä–tytärsuhteen luomisesta). Ja kyllä, juuri Lily, joka on opiskellut Turun piirustuskoulussa 10 vuotta rouva Frostin johdolla, saa matkustaa fammun kanssa etelään ja pääsee tutustumaan Firenzen taideaarteisiin. Siellä hän tajuaa olevansa vain pieni osanen sukupolvien loputonta ketjua, muttei toki merkityksetön: mikä tulisikaan olemaan hänen osansa?

2. Firenze hurmaa ja hehkuu kaikessa loistossaan

En liene ainoa, joka on ihastunut italialaiseen elämänmenoon, ruokaan, kulttuuriin ja maisemiin. Antellin tekstistä näkee sokea Reettakin, että kirjailija on kulkenut aistit avoinna Firenzen kaduilla, gallerioissa, museoissa ja ravintoloissa, ehkä palazzoissakin, ja tehnyt tarkkoja muistiinpanoja. Taustatyötä on tehty paljon. Uffizin taidegallerian loisteliaat maalaukset heräävät kirjan sivuilla eloon, puhumattakaan etelän valosta, jonka minäkin muistan reissuiltani hyvin. Stendhalin syndroomakin tulee Lilylle tutuksi. Valkeassa liljassa on samaa elämänmakua kuin nykyaikaan sijoittuvassa Salla Leponiemen Firenzeläiset elämät -kirjassa (Gummerus 2024), jonka Antell onkin merkinnyt yhdeksi romaaninsa lähdeteokseksi.

3. Kirja avaa taiteilijan työtä ja taideteosten taustoja

Pidän siitä, miten Ann-Christin Antell kertoo taiteesta, maalausten taustoista ja syntyprosessista. Erilaisia näkemyksiä nousee esiin sekä Lilyn omissa mietteissä että keskusteluissa Amos-isän, maisemamaalausta opettavan signor Mazzonen ja muiden taiteilijoiden kanssa. Kiinnostuin myös Lilyn kotitalosta, johon kirjailija kertoo ottaneensa mallia Naantalissa sijaitsevasta Casa Haartmanista. Muillekin vinkiksi, että tähän Axel Haartmanin ja hänen vaimonsa Hedvigin (o.s. Stolpe) taiteilijakotiin pääsee tutustumaan ke–su 7.9.2025 asti. Antellin romaani muistuttaa, miten Suomessa on ennen ollut lähinnä yläluokan ihmisillä varaa matkustaa ja harrastaa kulttuuria, kun taas köyhä väki on saanut keskittyä työntekoon ja hengissä selviytymiseen. Kuvaavaa onkin, että kirjailija on antanut isoäidille aateliset sukujuuret (Armfelt), ja matkaseuraksi hän on loihtinut Procopén pariskunnan.

Antellin tekstiä on helppo lukea, sillä se on sujuvaa ja kieleltään rikasta ja ilmaisuvoimaista. Vanhahtavat sanat, kuten leini, modelli, juveelit ja intresantti, ryydittävät hauskalla tavalla kerrontaa. Ajankuvaus on uskottavaa, ja arvostan sitä, että kirjailija on nähnyt vaivaa yksityiskohtien kuvailussa, olipa kyse sitten vaatteista, ruokalajeista, äänistä, rakennuksista tai maisemassa erottuvista värisävyistä.

Valkea lilja tarjoilee Lilyn kasvukertomuksen osana myös romantiikkaa, totta kai. Lilystä on kiinnostunut kolme miestä: lapsuudesta tuttu kartanonherran poika Niclas, komea italialainen taidemesenaatti Ruggero ja ruotsalainen vapaa-ajattelija Alexander, jolla hänelläkin on aateliset sukujuuret mutta myös morfiinitaustaa. Pitäähän tytöllä olla vientiä ja sopiva määrä sydänsuruja, mutta silti jotenkin petyin kirjailijan ratkaisuun katkaista Lilyn siivet sitoutumisella.

Tai enhän minä tiedä, miten Lilyn taiteilijan uran käy. Kaksi osaa on vielä tulossa, ehkä enemmänkin jos Antell tekee klemolat. Vai nouseeko seuraavassa kirjassa päärooliin sisaruskolmikon esikoinen, matematiikasta ja tähtitieteestä kiinnostunut Thyra? Tai ehkä kirjailija vie tarinan kauemmas menneisyyteen, 1800-luvulle asti? Valkea lilja -romaanin loppu kun antaa ymmärtää, että lukija pääsee tutustumaan Matilda-äidin puoleiseen sukuun ja tämän nuoruudenajan mahdollisiin skandaaleihin. Sen saamme tietää toivottavasti jo ensi keväänä.

Helmet-lukuhaaste

Ruksaan Ann-Christin Antellin romaanilla Valkea lilja Helmet-lukuhaasteen 2025 kohdan 13 (kirjailija on työskennellyt kirjastossa). Antell on aiemmin työskennellyt kirjastonhoitajana Turun kaupunginkirjastossa. Teos sopii myös kohtiin 3, 4, 7, 8, 9, 20, 21, 22, 29, 30, 31, 34, 39, 44, 45 ja 49. Teoksen on kustantanut Gummerus ja kirjan kannen on suunnitellut Timo Numminen.