Seikkailujen saari jossa sielu lepää

Mikä onni, että Tove Jansson oli innokas ja ahkera kirjeiden kirjoittaja! Ilman niitä maailma olisi monta tarinaa ja tiedonjyvää köyhempi eikä veljentytär Sophia olisi koskaan saanut selville niin paljon vanhemmistaan, Lars ”Lasse” Janssonista ja Anita Leschistä.

Sophia Janssonin omaelämäkerta Kolme saarta – isä, äiti ja minä (Siltala 2025, suomentanut Jyrki Kiiskinen) on kiehtova ja tunteikas matka menneisyyteen ja kirjoittajan kipupisteisiin. Janssoneiden taiteilijasuvusta, etenkin maailmankuuluisuuden saavuttaneesta Tovesta, on julkaistu lukuisia kirjoja, mutta Sophia Janssonin teos erottuu joukosta henkilökohtaisuudellaan.

Yksikään ihminen ei ole saari

Omaelämäkerran nimeksi ja rakenteen kivijaloiksi valittu saari-tematiikka liittyy olennaisesti Janssonin suvun elämäntapaan ja vahvaan mieltymykseen viettää suuri osa vuodesta ulkosaaristossa. Se tuo myös mieleen englantilaisen runoilijan ja saarnaajan John Donnen tunnetun ajatelman, jonka mukaan yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsestään.

Sophia Jansson avaa kirjassaan monin tavoin sitä tiivistä liitosta ja vahvaa keskinäistä yhteyttä, joka Janssonin perheenjäsenillä oli toisiinsa. Samalla hän valottaa äitinsä kokemaa ulkopuolisuutta, kun tämä taustaltaan ja temperamentiltaan toisenlaisena päätyi osaksi suvun värikästä kudelmaa.

Totuus kurkkii rivien välistä

Jansson tunnustaa kirjansa alkusanoissa olevansa epäluotettava kertoja, ei tarkoituksellaan vaan siksi, että menneisyys näyttäytyy aina vajavaisena ja vääristyneenä. Tosiasiat sekoittuvat muistoihin, suvun julkisuuskuva kirjoittajan henkilökohtaiseen totuuteen ja kuvitelmiin.

Tunnistan tilanteen omalla kohdallani. Miten monta kertaa olenkaan yllättynyt peratessani jotakin muistoa vuosikymmenten takaa, kun joku toinen paikalla ollut tai tilanteesta otettu valokuva on hämmästyksekseni osoittanut muistoni vääräksi tai ainakin jollain tavalla värittyneeksi.

Jansson luonnehtii kirjaansa löytöretkeksi, joka on pakottanut kyseenalaistamaan aiemmin omaksuttuja näkemyksiä. Hän kertoo kirjoittamisen olleen kipeä kokemus, varsinkin varhain kuolleen äitinsä osalta. Tietoa on liian vähän, jotta edesmenneistä ihmisistä saisi tyhjentävän tarinan. Vaikeammaksi asian tekee se, että sukulaiset ja vanhempien ystäväpiiri ovat vaienneet monista asioista tietoisesti.

Kaipuu toisiin maailmoihin

Sophia Jansson kertoo elämäntarinansa kolmen saariryhmän kautta. Aluksi vieraillaan Tongalla, jonne Lasse ja Tove suunnittelivat muuttavansa 1940-luvulla. Toinen osa vietetään Ibizalla, jossa Sophia asui vanhempineen vuosina 1962–67. Lopuksi siirrytään ulkosaaristoon Pellingin edustalle, jonne sekä Lasse että Tove rakensivat omat turvapaikkansa ja jossa Sophia yhä viettää perheineen osan vuodesta.

Kun Jansson valottaa Tongan-unelmaa ja miehensä Roleff Kråkströmin kanssa tekemäänsä vierailua Tongatapun ja Tounun saarille, hän letittää taitavasti isänsä kaukokaipuun sävyttämiä haaveita ja nykypäivän todellisuutta Polynesian arjesta. Osio tuntuu kuitenkin keinotekoiselta, kun sitä vertaa kirjan kahteen muuhun saari-jaksoon. Lievästä irrallisuudesta huolimatta hän onnistuu Tongan avulla luomaan eläväisen kuvan taiteilijaperheen nuorista seikkailunhaluisista sisaruksista, jotka myöhemmin siirsivät haaveensa ja merelle suuntautuneet retkensä myrskyineen ja haaksirikkoineen Muumipeikoista kertoviin sarjakuviin ja kirjoihin.

Ensimmäinen osio oli itselleni hyvä muistutus siitä, millaisista lähtökohdista Tove, Lasse ja heidän veljensä Per Olof aikoinaan lähtivät luomaan uraansa. Tänä päivänä, kun muumihahmoihin törmää kaikkialla ja Moomin Characters Oy:n liikevaihto ylsi viime vuonna 25 miljoonaan euroon, on hyvä muistaa, miten Janssonien perhe kamppaili vuosien ajan raha- ja ruokapulan kanssa. Sota jätti jälkensä heihin kaikkiin. Kuten Sophia kirjassaan mainitsee, hänen isänsä kertoi olleensa nälissään melkein viisi vuotta yhtä mittaa.

Itsensä kieltäminen ahdistaa

Kolme saarta – isä, äiti ja minä -kirjan puhuttelevin ja satuttavin osuus käsittelee Sophia Janssonin pyrkimystä selvittää, kuka hänen äitinsä Anita Lesch oli todellisuudessa ollut, mitä kaikkea vanhempien avioliittoon liittyi ja mitkä syyt johtivat Leschin kuolemaan vain 38-vuotiaana.

”Luojan kiitos on Toven kirjeet!” Sophia Jansson huudahtaa kirjassaan. Niiden ansiosta hän pystyi pikkuhiljaa rakentamaan ymmärrettävän palapelin vanhempiensa nuoruudesta ja yhdessäolosta, vaikka palasia jää yhä puuttumaan monelta osin.

Kun Jansson kertoo vanhempiensa seksuaalisesta suuntautumisesta – Lasse oli todennäköisesti biseksuaalinen ja Anita nuoruudessaan prostituoituna työskennellyt lesbo – lukijan on syytä pitää mielessään aikakauden asenteet ja yhteiskunnan säännöt. Homoseksuaaliset suhteet olivat Suomessa vuoteen 1971 asti lainvastaisia. Jansson muistuttaa, miten sekä Tove että Lasse yrittivät monien vuosien ajan sopeutua vallitseviin käyttäytymissääntöihin ja noudattaa lakia.

Vanhempiensa tarinaa jäljittäessään Sophia Jansson sai tietää isänsä melankoliasta ja ahdistuneen nuorena niin pahoin, että tämä harkitsi monta kertaa itsemurhaa. Siksi Tonga ja ylipäänsä kaukaiset saaret näyttäytyivät houkuttelevana vaihtoehtona. Ne tarjosivat vapautta, poispääsyn yhteisön odotuksista ja kaavoihin kangistuneesta elämästä.

Totuuden kanssa kasvotusten

On varmasti kova paikka myöntää itselleen, ettei oma olemassaolo ollut suinkaan toivottu. Anita Leschin raskaus, joka johti Sophian syntymään, oli vahinko, eivätkä vanhemmat menneet naimisiin rakkaudesta vaan siksi, että Lasse oli vastuuntuntoinen ja valmis hyväksymään tilanteen seuraukset.

Lukijana tuntuu pahalta oivaltaa olevansa samaa mieltä kirjoittajan kanssa: Ilman tukea juhlimista rakastava ja jo tuolloin alkoholismiin sairastunut Anita Lesch olisi todennäköisesti tehnyt abortin. Tai hän olisi päätynyt samaan synkkään ratkaisuun kuin Ester-äitinsä aikanaan: hylännyt tyttärensä ja vienyt lastenkotiin.

Myös Sophia Janssonin kuvaus viimeisestä, absurdejakin piirteitä sisältävästä kohtaamisestaan äitinsä kanssa on murheellinen ja satuttava. Saaresta vapauteen kaipaavan juopuneen naisen sanat jäävät ikiajoiksi pienen tytön mieleen; tytön, joka siitä asti luulee olevansa syyllinen äidin lähtöön.

Vaikeneminen lisää tuskaa

Kolme saarta – isä, äiti ja minä -kirjan lukeminen on merkillinen, ristiriitainenkin kokemus. On toisaalta kiehtovaa kurkistaa Janssonin taiteilijasuvun ja heidän ystäviensä elämään sisäpiiriläisen silmin ja sukeltaa kirjoittajan seurassa perheen lähihistoriaan niin Helsingissä, Pellingin saaristossa kuin Ibizallakin.

Toisaalta henkilökohtaiset paljastukset vanhempien elämästä, avioliitosta ja monista suhteista hämmentävät. Tarvitseeko minun todella tietää tämä kaikki? Huomaan, että mielikuvani Janssoneista on elämäkerran myötä saanut tummempia sävyjä. Myös Sophian kummitäti, teatterinjohtaja Vivica Bandler, näyttäytyy kirjassa poikkeuksellisen manipuloivana vallankäyttäjänä, joka ensin tarjosi Stockmannin kauniille hissityttö Anitalle mahdollisuuden parempaan elämään ja sitten hylkäsi tämän ja lisäksi esti suhteet muihin naisiin.

Minun on kovin vaikea ymmärtää, miksi suku ja pariskunnan ystävät ovat tietoisesti vaienneet Anita Leischin elämästä ja kohtalosta. Tekstistä kun näkee, että valittu tapa on aiheuttanut Sophia Janssonille epävarmuutta ja tuskaa.

Rauhan ja onnen tyyssija

Kun tarina siirtyy kolmanteen osioon ja Jansson kuvailee elämää Bredskärin mökillä, jonka Tove ja Lasse rakensivat yhdessä 1940-luvun lopulla, mieleeni nousee Charlie McDowellin ohjaama, Toven samannimiseen romaaniin pohjautuva elokuva Kesäkirja. Keskiössä on kuvituksia kesämökillään tekevän surumielisen isän ja yhdeksänvuotiaan tyttären hiukan etäinen suhde, jota tasapainottaa isoäidin lämmin läsnäolo. Sophian isoäitiä Ham Janssonia näyttelee hienosti ja herkästi Glenn Close.

Kuten Sophia elämäkerrassaan sanoo, hänen isänsä rakasti saarta. Siellä Lasse oli onnellisin ja tyytyväisin. ”Monet eivät tajua paljaiden kallioiden, tuulenpieksemien mäntyjen, juomaveden puutteen ja eristyneisyyden kiehtovuutta, mutta meille elämästä sellaisella saarella on tullut ainoa sielua rauhoittava asia”, hän kirjoittaa.

Karuista kivistä ja kallioista muodostuva, avomeren äärellä myrskyävä ja paikoin rehevään kukkaloistoon yltyvä saarimaailma on nykyään myös tyttären onnen tyyssija. Lapsuuden surulliset ja osin traumojakin aiheuttaneet muistot eivät ehkä koskaan häviä, mutta Sophia Janssonin menneisyyteen tekemä löytöretki on tuonut ymmärrystä tapahtumiin ja perheenjäseniä koskevia käsityksiin.

Hän myös kertoo oppineensa isältään kiltteyden merkityksen ja sen, miten ihminen valitsee itse kuinka kohtaa toisen. Sen opin äärelle jäin minäkin lukijana pitkäksi aikaa. Kirja sai myös miettimään, mistä kaikesta oma sukuni onkaan vuosikymmenten aikana vaiennut. Olisiko minunkin syytä tehdä jonkinlainen löytöretki.

---

Helmet-lukuhaaste

Kuittaan Sophia Janssonin omaelämäkerralla Kolme saarta – isä, äiti ja minä Helmet-lukuhaasteen 2025 kohdan 32 (kirja liittyy jollain tavalla Tove Janssoniin). Teos sopii myös kohtiin 3, 4, 6, 9, 10, 15, 16, 21, 22, 24, 29, 30, 34, 39, 44, 45 ja 49. Teoksen on kustantanut Siltala ja sen on suomentanut Jyrki Kiiskinen.